Erika Islannissa 2016: Talutusratsastusta ja kivimuodostelmia

13.5
Aamulla hevosten ruokkimisen jälkeen siivoan majataloa illalla saapuvia vieraita varten. Eilen illalla saapui myös kaksi matkantekijää, ja aamulla laskutan heiltä yöpymisen. Bjarni soittaa tallin edessä vaellusta kaipaavista asiakkaista. Hölköttelen tallille ja esittäydyn. Asiakkaat ovat taiwanilaisia, joista vain yksi puhuu englantia. Yksi heistä kysyy, pelkäävätkö hevoset, jos hänellä on punainen tuulitakki päällä. Päättelen, että heillä hevostelu on jäänyyt aika vähälle kotimaassa.
Laitan Visan, Lallin, Fynin ja Freyan kuntoon hujauksessa. Yksi asiakkaista on 5-vuotias tyttö, joten sovimme, että hän ratsastaa Visalla ja minä kävelen vieressä. Kerron heille perusasiat: miten noustaan hevosen selkään, nojatkaa eteen ylämäissä ja taakse alamäissä, pysykää takanani, ohjista vetämällä ja sanomalla rauhallisesti "whoa" hevonen pysähtyy ja painamalla jaloilla ja maiskuttaalla hevonen kiristää tahtia. Tällä kertaa emme voi kuitenkaan kuin kävellä, koska joudun taluttamaan Visaa, mutta kaikki ovat tähän tyytyväisiä.
Puolessavälissä matkaa Fyni säikähtää jotakin ja vanhempi mies menettää tasapainonsa ja tipahtaa maahan. Onneksi pudotus on pehmeälle mättäälle. Fyni kuljeksii jonkin matkan päähän ja Lalli ja Freya lähtevät melko rauhallisesti seuraamaan sitä. Yritän antaa ohjeita; vetäkää ohjista ja sanokaa 'whoa', kääntäkää hevonen ja palatkaa minun luokseni. Tehostan viestiäni käsimerkeillä, suurin osa asiakkaista kun ei ymmärrä englantia. Freyan ratsastaja ymmärtää tulla luokseni: hän tulee pois hevosen selästä ja lähtee kävelemään jättäen kuitenkin Freyan oman onnensa nojaan. Viittilöin ja yritän kommunikoida: Take the horse!
Tilanne rauhoittuu, tipahtanut on kunnossa ja saan Fynin haettua takaisin. Suostuttelen tipahtaneen nousemaan takaisin Fynin selkään luvaten taluttaa sitä loppumatkan. Asiakkaat vaikuttavat olevan hyvällä tuulella välikohtauksesta huolimatta. Käyn itsekseni läpi kaikkea mitä tapahtui ja mietin teinkö jonkin virheen tai olisinko voinut tehdä jotain toisin. Oliko Fyni huono valinta? No, onneksi ei käynyt pahemmin. Olisin ehkä voinut pysyä hieman rauhallisempana...
Palaamme tallille ja yritän ottaa korttimaksua vastaan, mutta masiina ei suostu toimia. Asiaa hankaloittaa myös se, että kieli on islanti. Menemme Bjarnin luo ja asia hoituu. Asiakkaitten lähdettyä kerron mitä tapahtui. Bjarni sanoo, että välillä noin käy, hevoset ovat luotettavia, mutta emme voi taata ettei mitään koskaan tapahdu. Hän vaaikuttaa tyytyväiseltä tekemääni työhön ja rauhoitun.

Kahdelta saapuu kaksi islantilaista pikkutyttöä puolentunnin talutusratsastukselle. Lähdemme pellolle kävelemään Salmonin ja Theysirin kanssa. Teemme pienen kierroksen ja tytöt ovat onnensa kukkuloilla. Maneesissa he eivät vielä haluaisi tulla alas ja kävelemme muutaman kierroksen ympyrää kentällä. Annan molemmille tytöille heppanamit, jotka he arasti ojentavat hevosille. Vanhemmat ottavat kuvia kun tytöt saavat vielä harjata hevosia. Toinen tytöistä ylettää juuri ja juuri harjaamaan Salmonin mahaa. Kokemus oli kaikille onnistunut ja vanhemmat kiittelevät minua kovasti.

Iltaruokinnan jälkeen on vielä upea auringonpaiste ja päätän lähteä tutkimaan Knútsstaðaborgin onkaloa, joka on vain 15 minuutin ajomatkan päässä Husavikista. Ajan ensin vahingossa vikaan ja saavun keskelle mukavaa saunan jälkeistä terassi-iltaa. Hups, ja eikun pakkia ja äkkiä pois täältä.
Löydän perille ja ympärilläni nousee kummallisia kivimuodostelmia, joista jotkut muistuttavat kasvoja. Jokapuolella on koloja ja kuoppia, kraatereita ja kivikukkuloita. Kivet ovat teräviä ja kovia, mutta ihmeen kevyitä. Ne ovat niin karheita, että tuntuu kuin ne tarttuisivat käteen pienen pienillä imukupeilla.
Kävelen kyltin osoittamaa multaista polkua, ja jokaisella askeleella tunnen, kuinka kivet liikkuvat jalkojeni ja mullan alla. Ihmeellisintä on hiljaisuus. Luonto kutsuu tutkimaan: joka röykkiön takana voi löytyä vaikka mitä jännää, mutta ei ole vaaraa törmätä kehenkään kaksijalkaiseen.
Itse onkalo on aika pieni, mutta seison kuitenkin hetken aukon suulla ja mietin uskallanko astua pimeyteen. Uskallan, ja sisällä on ihanan viileää, kosteaa ja äänetöntä. Onkalon katossa on reikä, josta näkyy pala taivasta.